tiistai 12. joulukuuta 2017

Nuku yö ulkona: Hiekkapakka

Kesä kului taas jonnekin, älkääkä kysykö minne. Joo joo, on ollut tarkoitus kirjoittaa jo ummet ja lammet bittiavaruuteen, mutta talon ulkopuolella sijaitseva maailma ja muut tekosyyt ovat pitäneet minut otteessaan - ja hyvä niin. Tänne paralleelitodellisuuteen voitaneen silti kirjoittaa seuraavaa:

***

Kesäkuun alkupuolella kamraatti ja Kokovartalokommando Joonas vinkkasi, että viikonloppua teemalla "Nuku yö jossain muualla kuin nössössä makuuhuoneessasi" vietettäisiin jälleen 17.-18.6. Vastoin kolmivuorotyön lainalaisuuksia kyseinen viikonloppu sattui myös minulla täysin vapaaksi, joten pitihän harvinainen tilaisuus hyödyntää jollain tavalla! Lauantai 17.6. oli kaiken hyvän päälle valtakunnallinen Luonnon päivä, jolloin kaikenlaiset yliluonnolliset tempaukset kannattaa toteuttaa. Jos milloin.

Primitiiviajatukseni eräänlaiseksi "utuiseksi tavoitepisteeksi" muodostuneelle Hiekkapakan sääasemasaarelle räpiköimisestä sai selkeää kannatusta Kommandolta. Eikä suotta, sillä onhan mokomalle pikselin kokoiselle maatilkulle yritetty taivaltaa porukalla jo ainakin kolme kertaa - onnistumatta. Ylivoimaiset olosuhteet tai liian hidas reagointi kelvollisiin jääkeleihin olivat aina vieneet voiton kotiin. Nyt oli kuitenkin tarjottimella kesäinen Saimaa, inkkarikanootti ja kiire ei-mihinkään eli "ei pitäis enää olla vaikeeta."

Notta jokosta käis lutviutummaan?



Joha tokkiisa


Keulamoottori käynnistelee


Lauantai-iltapäivällä starttaamme tuntemattomasta imatralaisesta pihasta lyhyelle siirtymämarssille Malonsalmeen. Jokin aika sitten talviuniltaan herätetty rupinen ruuheni ei ole (vieläkään) kelvannut pitkäkyntisille, mikä on reissun kannalta melko oleellista. Likaisista töistä keulapotkurin virka arvotaan Joonakselle. Minä kömmin takatuhdolle perämoottorin omituisuudessa.

Kesän ekalla reissulla tasapainottelu ja kuormaaminen vaativat aina hieman muistelemista. Pian muistetaankin, että rinkat kannattaa suosiolla kaataa lattialle vaikka siellä hieman märkää olisikin. Kahteen pekkaan melominen on lisäksi jäänyt minulla melkoisesti vähemmistöön ja lantioliikkeiden vaiheistuksen olisi toimittava koko korporaation tasapainon eduksi. Pikku säätämisen jälkeen homma alkaa sujua ja maisema vaihtua.



Aavoilla vesillä sääennuste on nautittavissa suoraan silmämunilla. Nyt se oli myös kuultavissa korvilla - ja oliko ennuste hyvä, se on toinen juttu


Pidämme ensimmäisen breikin Lammassaaren edustalla siinä pienessä saaressa, johon ei ikinä ole asiaa ja jonka nimeä en muista. Väylämerkin juuressa tähyän kohti Hetonselkää ja siellä roikkuvia sadeharsoja. Minne ne ovat menossa? Päivän mittaan saamani yleisen tuntuman pohjalta veikkaan itää. Oman mausteensa tunnelmaan tuo myös selältä kantautuva kumahtelu. Aiemmin päivällä näköpiirissä on jo ollut ukkosta, ja sama villitys näemmä jatkuu! Henkilökohtaisesti en pistäisi lainkaan pahaksi, jos jouduttaisiin rantautumaan ja väistämään kuuroa jonnekin saarenpahaseen. Vesillä on ukkoseen kuitenkin suhtauduttava aivan erityisen vakavasti, joten lienee terveellisempää että pilven ja meidän kurssit eivät kohtaa. Ainakin, jos mielimme ehtiä Pakkaan vielä tänään.







"MeneAmmattilainen Sankari Neljä Hopea" sekä pätkä aluksen perinteisempää koneistoa



Joonas on varustautunut tälle reissulle uudenkarhealla teknologialla - äksön-kameralla. Miäs on alkanut itseopiskella valo- ja videokuvaamisen saloja. Tällaiset pikku kamerat kuulemma tykkäävät vauhdista ja vaarallisista tilanteista, eli mikäs olisikaan tylsem oivallisepaa dokumentoitavaa kuin kahden intiaanikkeen turvallinen räpiköinti Saimaalla? Aparaatti pääsee melan kyydissä milloin veteen, milloin ilmaan ja kaikki tietenkin tallentuu! Tämä on - uskokaa vain - melko uutta allekirjoittaneelle, jonka habitusta harvempi kamera ja mikrofoni rakastaa. Vaan odottakaas!





Vedenpinta on laskenut sitten viime veneilyni, paljastaen pitkän ja kavalan hiekkasärkän Ylä-Lylyn kaakkoispäädystä. Tuntemattoman potkurin kappaleita ei onneksi löytynyt...






Pidämme tauon Mietinsaaren eteläkärjessä, josta matka jatkuu Satamosaaren pohjoispuolelta kohti Ylä-Lylyä. Täyteen äänekkäitä kesälomalaisia lastattu vene puksuttaa edestämme kohti Satamon hiekkalaguunia. Luvassa lienee ankaraa biletystä navakan laitamyötäisen voimin, tyyrpuurista paapuuriin ja lopulta kölin ali. Ohitamme saaren turvallisesti kaljapullon kantaman ulkopuolelta.

Etappi Satamosta Ylä-Lylylle on matkan pisin selän ylitys - noin kolme kilometriä, ajallisesti puolen tunnin luokkaa. En jaksa olla jälleen selittämättä sitä, kuinka vesillä etäisyydet ja niiden (ali)arviointi tekevät tepposensa valtaosapäiväiselle maakravulle. Eihän tässä ole ennen mennyt puoleen kilometriin näin kauaa? Niin, no. Kun... Aijaa.
Aiemmin horisontissa roikkuneet sadepilvet ovat jo väistyneet kirjaimellisesti takavasemmalle, kaiketi kastelemaan joutsenolaisia.



No niin, saavuttiin aluevesille!


Auringon kehrä on jo kovin kultainen saapuessamme perille Pakkaan. Lounainen iltatuuli puhaltaa vielä siinä määrin, että rantautuminen onnistuu kunnolla vasta koilisrannan kivipoukamassa. Milloin ja millä laitteella viimeksi kävinkään täällä? Se taisi olla helmi-maaliskuun taitetta, sinä yhtenä ja ainoana iltana, jolloin olisi ollut passeli keli pyöräillä vaikka koko Suur-Saimaa päästä päähän ja ympärikin kaiken varalta... Tyydyin silloin käymään Päihänniemessä, mikä toki jo sinälläänkin käy reviirin laajennuksesta. Mutta nälkä jäi.

Aikamme haahuiltuamme alamme kaivella iltapalaa esiin rensseleiden ja sässynöiden uumenista. Tavallisen rehdit reissueväät hupenevat käsikynkkää auringonsäteiden kanssa. Jälkiruoaksi jaetaan vesimeloni! Puolikkaan melonin ahtaminen kitusiin yhtä soittoa ei ole mahdoton tehtävä, mutta siivujen huvetessa tahtikin putoaa... Onneksi pikku sikailu on sallittu näin ei-missään-olosuhteissa. Iltaa juhlistavien mallasvalmisteiden nauttimisesta ei ole raportoitavaa koska niitä ei nautita.



PÖÖ! Araknofobisille tiedoksi, Hiekkapakka on myös satojen - ellei tuhansien - pulleiden hämähäkkien koti. Näitä pikku veitikoita oli todellakin joka oksassa!







Kuva saattaa sisältää Kokovartalokommandoja


Majoitteeksi on tällekin reissulle valikoitunut jo moneen otteeseen hyväksi havaittu C-laavu, eli taiteen säännöille sentteriä esitellen risukkoon äherretty tarppikangas. Nyt on todellakin luotettava risuihin, sillä se on kaikki mitä saaripahasella on tarjota! Saamme töskittyä soraan jokseekin kelvolliset tasanteet höyhensaarimatkoja varten.

Yön hämärtyessä rauha laskeutuu Saimaalle. Vain tuuli ja vesi jatkavat valvomistaan.




Mañana, eli syssymmäl


Konenäöllä varustettu cordura-koala


Sunnuntaiaamu valkenee harmaissa ja yllättäen myös kivuliaissa merkeissä. Ohimossa polttelee. Kohta polttaa myös niskassa - mitääs tämon? Räväytän silmät auki ja tarkastelen tilannetta. Hämähäkkien lisäksi luotoa asuttavat näemmä myös keltiäiset! Ja nyt ne asuttavat myös makuupussia. Tässähän onkin jo huilattu kylliksi?

Aamupäivän sää on rahtusen tuulisempi kuin eilen, mikä usein tietää iltapäivälle vieläkin reippaampaa puhuria. Sateen kanssa on ihan kiikun kaakun. Aamupalan ja leirin purun myötä vaaka kallistuu lopulta märemmälle puolelle ja toiveille kuivasta matkaamisesta sopii sanoa hyvästit.



Rapukekkerit ovat päättyneet



Kuljeskelemme aikamme luodolla sopivaa tuulirakoa toivoen. Tilanne selällä näyttää ajoittain tuskalliselta, välillä taas korkeintaan siedettävältä. Vaahtopäitä joutuisimme kuitenkin kohtaamaan ajoittain, joten on parempi lähteä nyt ajoissa kuin viivytellen.
Ja viimemainitusta puheenollen; on jo puolipäivä!

Kahdella ukolla ja varusteilla kuormattuna inkkarikanootti ui tunnetusti syvemmissä vesissä kuin omilla räpiköinneilläni. Sivumyötäiset allot eivät kuitenkaan jaksa nousta laitojen yli ja keulamiehestä on toden totta hyötyä, niin kurssin kuin mielenterveydenkin ylläpitämisessä. Tasapainoa tarvitaan ja hartiaa juilii, mutta taittuupa toki matkakin.









Paluumatkan suoraviivaisuus senkun vaan vahvistuu, kun sade liittyy seuraamme toden teolla. Taival taittuu lopulta parilla-kolmella pikku stopilla sen kummempia kaunistelematta. Käy niin kuin on usein käydäkseen; märimmästä väännöstä ei tulekaan enää valokuvia ihmeteltäväksi!



Jo veti harmaaksi


Keulan kolahtaessa kotirantaan ei into ole enää varsinasesti ylimmillään, joskin tunnelma on kyllä kohdallaan. Innostumme vielä käyttämään videokameran loput virrat erinäisiin otoksiin ja eksperimentteihin. Jää nähtäväksi, tuleeko reissusta joskus liikkuvaa kuvaa internet-ihmisten katsottavaksi - vai jäävätkö otokset omia albumeita rikastuttamaan. Jo nyt on selvää, että retki tullaan vielä muistamaan pimeinä talvi-iltoina, glögilasin äärellä.
Ilman terästyksiä.


tiistai 30. toukokuuta 2017

Häviäjät ilman voittajaa

Lauantaiaamuna selailin unenpöpperöisenä Ylen uutissivuja. Silmiini osui uutisjuttu nuoresta saksalaisesta Charlotte Arnswaldista, 23, joka oli matkustanut Suomeen asuakseen yksin yläsavolaisella laavulla ja selviytyäkseen luonnosta löytyvällä ravinnolla - eli kalastaen ja syöden ylivuotisia puolukoita, versoja ja jopa hyönteisiä! Hän on myös syönyt sammakonkutua, joka on tosin rauhoitettua. Jutun mukaan Arnswaldilla oli metsäelämää takanaan jo kuukauden päivät ja hän aikoi elää laavulla ainakin kesän yli, tai "niin kauan kuin on tarpeen". Hän esimerkiksi selviytyi alkukevään pakkasöistä laittamalla kuumia nuotiokiviä makuupussiin:


Vaikka uutista auki klikatessani kävikin mielessä että onkohan tämä nyt jokin reality-turistitemppu, karisivat väärät luulot lukemisen myötä pois. Juttu herätti minussa lopulta melkoisesti kunnioitusta rohkeaa naista kohtaan, joka oli ottanut asiakseen tehdä tuollaisen ihmiskokeen. Hänen elämässään oli nyt "vain" selviytymisen peruspalikat - siis vesi, ravinto, lämpö ja suoja (sekä ajoittainen puhelinyhteys rakkaisiin) - eikä kuulemma tylsää ollut! Lämmitti niin kovin saada tietää, että omassakin ikäluokassani osataan ja uskalletaan vielä nykyisin karsia pois kaikki joutava tauhka elämästä. Vaikkapa noin koemielessä!
Omassa elämässäni tuntuu tällä hetkellä tuollainen rohkeus olevan (vielä) valovuosien päässä, mutta en kiellä etteivätkö jo pelkkä tietynlainen yksinkertaisuus ja verkkaisuuskin helpottaisi arkielämää huomattavasti... Kaikkiin hullutuksiin kun ei tarvitse lähteä.

Juttu tosin jätti myös joukon avoimia kysymyksiä. Kuinka leirielämää oli voinut jatkua jo kuukausi, ilman että kukaan olisi huomauttanut Charlottea jokamiehenoikeuksien rajoista? Entä mitä maanomistaja oli mielipuolta polttopuiden ja risujen keräämisestä? Katiskan käyttökin vaatinee luvan useimmissa vesistöissä, eikä jutusta selvinnyt, oliko hänelle kerrottu sammakon (ja kudun) olevan rauhoitetun. Päädyin lopulta ajattelemaan kyseessä olevan jonkinlaisen luvallisen majoitusjärjestelyn ja osin tietämättömyyden.

Olin jo aikeissa linkittää jutun retkeily- ja metsätohellusporukkamme sähköpostirinkiin, mutta luetunymmärtämisen myötä punoittava niska vaati lähtemään "edes pihatöihin" puuhaamaan jotain hyödyllistä... Niinpä alkeellinenkin somettaminen jäi muutamaksi päiväksi.

***

Viikonloppu kului ja maanantai vielä kaupan päälle, kunnes nyt tiistaina aamuvuoroon lähtiessäni luin hölmistyneenä uuden uutisen samasta aiheesta: juttu oli aiheuttanut netin suomalaisissa syövereissä raivomyrskyn ja Charlotte oli lähtenyt Suomesta sunnuntaina:


Tässä kohdassa minulla keitti yli ja laadin tämän lyhyen kirjoituksen. Some ja muut digitaaliset hiekkalaatikkomme ovat jo varmaan täyttyneet vastaavista teksteistä, mutta kertaus on opintojen äiti!
Silmäilin läpi erinäisiä hakutuloksia aiheesta. Ne kertoivat jo aivan riittävästi myräkän luonteesta, eivätkä listan alkupäähän sijoittuneiden "foorumien" nimet olleet tässä yhteydessä mitenkään yllätyksellistä luettavaa. Itse kilpasyljentää oli jo turha lukea pariakymmentä viestiä enempää per foorumi. Facebookissa ja vastaavissa palveluissa käytyä sananvaihtoa en voi arvioida - ja miksikö en; katsokaa blogin oikean laidan "liikennemerkkiä" ja tehkää päätelmänne.

Kuinka onnistuimmekaan sahaamaan oman oksamme poikki? Uutisjutussa pimentoon jääneet asiat kaiketi ratkottiin netin "kyläparlamenttien" voimin ja tuloksesta saatiin meille "sopiva" eli kauhuskenaario: Nyt se tuli ja valtasi meidän laavun. Se syö meidän ylivuotiset marjat ja kalat! Ja polttaa puut! Myös sammakonkudusta tuli yhtäkkiä kuin oma lapsemme. Laavun paikallistamista suunniteltiin ja kohta Charlottea uhkailtiin jo väkivallalla, jopa seksuaalisella sellaisella. Miksi? Siitäkö hyvästä, että hän oli säiden armoilla ja me neljän seinän sisällä ruutujen ääressä? Saimmeko kenties ruuduillemme epämielyttävää sisältöä klikatessamme uutisen auki? Palan todellisuutta??
Rohkenen väittää, että hyttysten, versojen, koppakuoriaisten ja ruttuisten puolukanjämien syömisestä olisi tuskin tullut tämän kesän trendi-ilmiötä täällä päin maailmaa. Ne kun pitäisi kerätä tai juosta kiinni likaisesta metsästä... Ja kauppojen hyllyt notkuvat kuitenkin kaukomailta tuotuja steriilejä herkkuja pikkupusseissa.

Vai kävikö tässä nyt niin, että reipas nuori ulkomaalainen tuli ja eli vielä eeppisemmällä tavalla Suomen metsässä kuin me kantasomelaiset osaamme? Kateus vie kalatkin järvestä - ja kiinnostuneet vieraat maasta. Kaikella kunnioituksella "satavuotiastamme" kohtaan, mutta valitettavasti me osaamme täällä heittäytyä häviäjiksi silloinkin kun ei ole edes kilpailua.

Nostan hattua myöhemmässä uutisessa omalla nimellään esiintyneelle maanomistajalle, joka tarjosi oman laavunsa ja metsänsä Charlotten käyttöön. Jaan myös maanomistajan aiheellisen häpeän ja pettymyksen tunteen nettikeskustelumme tasosta ja tavastamme sylkeä myrkkyä meille vieraiden asioiden päälle. Pelko voi ympäröidä meitä kaikkia ja jokaisen ulosanti on joskus sen värjäämää, mutta pelon takana ei automaattisesti väijy vain pahoja asioita. On käveltävä sen läpi ja otettava selvää - jaloilla, sanoilla tai edes ajatuksella.

***

Rinnakkaisen toimitus toivottaa Charlottelle kaikkea hyvää ja reipasta mieltä episodista huolimatta, pahoitteluja toki unohtamatta. Ei pohjola tähän lopu ja lyhytjänteinen some-kansanosa unohtaa tämänkin jupakan melko pian. Keep going!